lauantai 30. lokakuuta 2010

Etelän kuukkeleita

Olimme Mikan, Janin ja Hannun kanssa viime sunnuntaina vuoden 2009 VLK:n eli vuoden luontokuvan ottaneen Kari Leon vieraina käymässä paikallisella kuukkelireviirillä. Kuukkelia pidetään yleisesti lapin lintuna, ja niin se enimmäkseen nykyään onkin, mutta onneksi siellä täällä on reviirejä myös etelänpänä. Aiemmin kuukkeli oli myös etelässä huomattavasti yleisempi kuin nykyään. Kuukkeli viihtyy mieluiten vanhassa naavaa kasvavassa kuusimetsässä, joita eteläisessä Suomessa on koko ajan entistä vähemmän. Naava on sikäli kuukkelille tärkeää että se varastoi ravintoa talven varalle usein juurikin naavaan. Se pyörittelee ruokaa nokassaan, jolloin ravinnon pintaan jää limainen kerros. Tämän kerroksen avulla ruoka pysyy naavassa kiinni ja tekee myöskin suojaavan kerroksen sen pintaan.

Naavapartainen oksantynkä

Saavuimme paikanpäälle aamusella ja eipä aikaakaan kun meidätkin jo löydettiin kuukkelien johdosta. Kuukkelin lento ja hyppely oksalta toiselle on hienon ja kepeän näköistä, erityisesti tuollaisessa vanhassa korpimetsässä se hyvinkin erityisen tunnelman. Ikävä kyllä kyseiselläkin metsäalueella on koko ajan raivausuhka päällä, ja metsäkoneen jäljet nuolevat sammalpintaa jo ihan alueen vieressä.

Kuukkeli itselleen ominaisessa ympäristössä

 Virroilla oli satanut lumi maahan jo edellisenä päivänä, ja syksy muutenkin jo sen verran pitkällä, ettei enää löytynyt ruskan värejä maasta. Sen sijaan lunta oli paikoittain jo ihan kunnolla maassa.

Lähtövalmius on olemassa, lentokuva jäi taas ottamatta 





Kuukkelien lisäksi paikalla pyöri varsin aktiivisia töyhtötiaisia, sekä muutama hömötiainen. Täytyy kyllä sanoa että töyhtötiainen on yksi niistä vauhdikkaimmista tiaisista, mitä on tullut tavattua. Eipä ole hetkeäkään paikallaan. No, joskus sentään osuu oikealle kohdalle terävyysaluekin, kun tarpeeksi yrittää.

Hömötiainen samoilla oksilla kuukkelin kanssa





Jo ennen kuukkelireviirille pääsyä saimme maistaa pikkuisen korpimaisemaa, kun Kari näytti meille hienon erämaisen tienvarsimaiseman. Onneksi kaikilla oli kamerat visusti repussa kun paikalle tallustettiin, muuten olisi ollut vaarana saada bonuksena hirvi mukaan kuvaan.

Hirvi olisi pönöttänyt noin suurinpiirtein vasemmassa reunassa ylemmän kultaisen leikkauksen kohdalla


Kiitos Karille vieraanvaraisuudesta ja opastuksesta. Oli helppo tallustaa vain jonon jatkeena perässä kun on osaava ja tietävä opas matkalla mukana.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Peikkometsä

Suomessa on paljon metsiä. On metsiä, toisenlaisia metsiä ja sitten on peikkometsiä. Tiedättehän sellaisia vanhoja kuusimetsiä, joiden aluskasvillisuus on lähes kokonaan kadonnut. Sammalia ja pieniä vihreitä kasveja siellä täällä, syksyisin sieniä, mutta enimmäkseen metsänpohja on erinäiköistä ruskeaa kariketta täynnä. Puita on niin tiheästi, ettei päivän valo yllä koskaan kunnolla metsän siimekseen asti. Totutusti tuollaiset tiheät metsät keräävät aivan tolkuttomasti hyttysiä, ja syksyihin aina mukavia hirvikärpäsiä.

Tällaisessa metsässä kävellessä luulee näkevänsä jokapuolella pieniä tai vähän suurempiakin metsänpeikkoja sekä muuta sekalaista sakkia. Puiden oksien lomasta näkyy erinäköisiä hahmoja, jotka lähemmäksi päästyään tuntuvat aina katoavan kivien taakse tai jonnekin muualle piiloon.

Itse poikkesin viikko sitten edellä mainitun kaltaiseen paikkaan. Tiheässä metsässä on aika jännä fiilis. Sitä on vaikea selittää, mutta toiset kokevat sen jopa karmaisevaksi ja pelottavaksi. Näissä paikoissa aika tuntuu jotenkin pysähtyneen, olkoonkin niin kliseinen sanonta.


Ilma on täysin seisovaa, koska tuuli ei pääse tiheän puuston läpi käymään päälle lainkaan. Hiljaisuuden rikkoo vain omien jalkojen alla rutisevat kuivat oksan pätkät sekä ajoittain ohimon seudulle kopsahtelevat hirvikärpäset.









Huomasin, että kaikki eivät olleet koskaan enää päässeet kyseisestä metsästä pois. Toisille matka oli päättynyt siihen pisteeseen. 









Huonoista ennusmerkeistä huolimatta kukaan ei minua tappanut, enkä edes eksynyt, vaan selvisin ehjin nahoin hengissä pois metsästä. Tarvitsee varmasti joskus uhmata kohtaloa uudelleen ja palata kyseiseen metsään.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Kihokit

Kihokit ovat suolla asuvia lihansyöjäkasveja. Ne viihtyvät hyvin kosteilla paikoilla, usein osaksi jopa veden alla. Ne saalistavat hyönteisiä lehtiensä limapisaroiden avulla, jotka tuoksuvat hienokseltaan makealta. Haju houkuttelee kärpäsiä ja muita hyönteisiä laskeutumaan lehden pinnalle. Kihokin lehti kietoutuu saaliinsa ympärille keräksi, ja tukehduttaa saaliinsa kuoliaaksi. Kihokit saavat osan tarvitsemistaan ravintoaineista myös juurillaan, mutta eläinperäinen ateria on hyvä ravintolisä vähäravinteisilla soilla. Suomessa kasvaa kolme kihokkilajia: pitkälehtikihokki, pyöreälehtikihokki ja pikkukihokki. Näistä yleisimmät ovat kaksi ensin mainittua lajia.

Omasta mielestäni kihokeista on äärimmäisen hankala saada hyvää kuvaa. Suureksi osaksi tämä johtuu niiden olin paikasta märän suon pohjakerroksissa. Itseään on vaikea saada taipumaan moiseen kuvausasentoon, ainakin kastumatta. Kihokin rakenne on myös jotenkin hankala saada näkymään hienosti kuvissa.

Usein omissa kihokkikuvissani on liikaa sekavia häiriötekijöitä, kuten tässä kuvassa

Joskus onnistuu saamaan rauhallisemmankin kuva aikaan, tähän olen melko tyytyväinen















Tähänastiset kuvat ovat kaikki pitkälehtikihokista. Se on ehkä helpommin lähestyttävissä oleva kuin pyöreälehtikihokki. Pitkälehtikihokin lehdet nousevat korkemmalle suon pohjalta, jolloin on helpompi päästä niiden tasolle ja eristää ne muusta ympäristöstä kuvaan. Toisaalta yleensä sekään ei niin helppoa ole. Alla on vielä muutama kuva pyöreälehtikihokista. Sitä kuvatessa on hankala saada kuvaan rauhallista otetta. Pyöreälehtikihokki kasvaa lähes maata vasten, jolloin sen ympärillä on kaikkea sammalesta alkaen  häiritsemässä maisemaa. Neljä viimeistä kuvaa ovat otettu MP-E 65 supermakrolla, jolloin kuvaan ei ylimääräisiä häiriötekijöitä mahdu.












lauantai 21. elokuuta 2010

Vuosisadan takaista laatutyötä

Yli sata vuotta vanha viljankuivauslato sijaitsee saarekkeella keskellä niittyä, niittyä jota vielä kymmeniä vuosia sitten viljeltiin ahkerasti. Pelto oli ihanteellisella paikalla viereiseen järveen ja jokeen nähden, joten vettä siis riitti takaamaan hyvän kasvupohjan.


Lato on rakennettu perinteiseen tapaan kivien päälle hirsistä. Hirret ovat alhaalta tiivisti toisissaan kiinni, jotta talvella ei pääse lumi tulemaan sisään. Toisaalta mitä ylemmäs seinällä mennään, sitä suuremmat raot ovat hirsien välissä. Hirsien välistä pääsi ilma kiertämään, jolloin vilja pysyi kuivana eikä mädäntynyt.


Ajan patina näkyy vahvasti hirsien pinnalla, mutta silti tämä latovanhus pysyy vakaasti pystyssä näyttäen nykytaloille mallia. Montako nykyajan valmispakettitaloa mahtaa olla pystyssä sadan vuoden päästä?















Jos seinät osaisivat puhua, luultavasti kyseisillä hirsillä olisi tarina jos toinenkin kerrottavanaan. Vaikka muutama stoori katoavasta kansanperinteestä, eli perinteisistä heinätöistä. Jossain sentään vieläkin tehdään heinätyöt perinteisesti heinäseipäille, käsityönä.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Saku sammakko...

...kosionmatkallaan aahaa, aahaa..
Viikonloppuna tuli useampi sammakko vastaan. Totesin etten ole aiemmin juuri sammakoista yrittänyt kuvaa ottaa, joten ryhdyin tuumasta toimeen. Tässä kolmesta eri yksilöstä kuvatuksia.

Ensimmäinen tuli vastaan mökin pihalla nurmikkoa ajaessa

Toinen metsätien vieressä olevalla sammalmättäällä

Kaverilla on pitkä piippu suussa

Välillä sivuprofiilia

Suu puhtaana on parempi jatkaa

Pienen pieni sormenpään kokoinen ylikasvanut nuijapää kellui lätäkön pinnalla

Veden pintakalvo nousi pitkälle sakun vartaloa pitkin ylöspäin

Samainen kaveri möllöttää lätäkön reunalla

Loppuun vielä hopeatäplä, oliskohan ketohopea jos en ihan väärässä ole

maanantai 2. elokuuta 2010

Kesäkiireitä

Heinäkuu oli ja meni ja siitä onkin hetki aikaa, kun viimeksi olen tänne raapustanut jotain. Kesällä on aina kiire. Tekemistä on niin paljon, että hyvä kun kerkeää välissä nukkua. Harrasteissa menee aikaa, mökillä tulee usein käytyä ja muutenkin on koko ajan menossa jossain. Kuviakin on tullut viime aikoina aika hyvin, kuka niitä vaan kerkeisi käsittelemään.

Heinäkuun puolen välin paikkeilla tuli käytyä kiikkumassa Ahvenanmaalla kolme päivää. Yllättäen silloinkin oli kuuma, joten ihmetekoihin ei yllättäen kyetty. Reissusta löytyy muutama foto Joelin blogista.

Teaseri Joelin bloggaukseen.

Kiitos Rinteen Hannun, on minulla nyt käytössä testattavana Canonin The makro-objektiivi, MP-E 65. Vain ja ainoastaan makrokuvaukseen suunniteltu linssi tuottaa parhaimmillaan viisin kertaisen suurennossuhteen kohteen ja kennon välille. Normaalimakroissahan tuo suhde maksimissaan 1:1. MP-E alkaa tuosta 1:1 suhteesta ja kasvattaa suurennossuhdetta aina tuonne viiteen asti. Lasi ei sisällä mitään tarkennukseen liittyvää rengasta, vaan tarkennus hoidetaan liikuttamalla kameraa edestakaisin kunnes kohde näkyy etsimessä tarkkana. Se tapahtuu 1:1 suhteella kun objektiivin etureunan ja kohteen välillä on noin 10cm etäisyyttä, 5:1 suhteella taasen sitä on enää nelisen senttiä. Tämä tarkoittaa taasen sitä, että lähelle on päästävä.

Eikä se vaikeus siihen lopu, että saa kohteen join kuin näkyviin etsimessä. Syvyysterävyys (DOF, Depth of Field) on minimaalinen noilla suurennoksilla. Pienimmällä suurennoksella ja pienimmällä mahdollisella aukolla (suurennos 1:1 ja aukko f/16) lasi antaa syvyysterävyyttä huimat 2,24mm (siis milliä) tarkoittaen, että syvyyssuunnassa tarkennusetäisyyden etupuolella ja takapuolella on yhteensä tuo 2,24 millin terävä alue. Sekä suurennussuhdettä että aukko suurentamalla syvyysterävyys vain pienenee tuosta. Pahimmillaan (suurennos 5:1 ja aukko f/2.8) DOF on 0,048 milliä!!!! Suurimmalla suurennoksella ei saa parhaimmillaankaan kuin 0,296 milliä DOF:ia.

Lyhyeen syvyysterävyyteen, kun lisätään vielä enenevä valon tarve, on homma aika lailla naputeltu (salama lähes pakollinen varuste). Hankalaa on. Mutta siinä juuri piilee tuo viehätys tähän hommaan. Ja tietenkin lisäksi kun pääsee taas uuteen sfääriin ja maailmaan kameran kanssa. No mitä MP-E:llä saa aikaiseksi. Olen ehkä väärä kaveri vastaamaan ja näyttämään, kunnen ole vielä kovin mairittelevia tuloksia saanut aikaan. Isot pojat saa tämän kanssa todella vakuuttavaa jälkeä aikaan. Tässä kuitenkin vähän omaa yritelmää.

Pieni kärpänen isolla kukalla

Kuoriutuneen sudenkorennon jämät koivun rungolla

Täplätupsukkaan toukka

Pieni sisiliskon poikanen minun kämmenelläni (1:1)

Sama lisko (noin 3:1)

Edelleen sama (noin 3:1)

Ja vielä pikkuinen (muistaakseni noin 5:1)

Tässä vielä vertailun vuoksi laajiksella otettu kuva samasta sissarista, ei ollut iso ei

Jonkin sortin yöperho

Ei taida kuitenkaan passikuvan kriteerit ihan täyttyä

Tämän kanssa harjoittelu on raskasta mutta mukavaa puuhaa. Voi tulla vielä kalliiksi tämä kokeileminen. Loppuun vielä pari perhoskuvaa maltillisemmalla suurennoksella.

Loistokultasiipi, naaras

Neitoperhonen