Kylmäpihjala

Viikko sitten lauantaina katseltiin taivaalle ja todettiin ilman olevan verrattain komea. Sen verran komea ja lämmin, että veneily tuntui mukavalta idealta. Kaupungista pari tyhjää kanisteria mukaan, Luvialta bensiiniä niihin ja pian jo oltiinkin Rantasten mökillä. Siellä Junnilan Aki olikin jo isännän ottein lämmittänyt saunan ja kattanut pöydän valmiiksi ja odotteli Henkkaa, Tarjaa ja Elvistä. Me saavuimme Joelin kanssa paikan päälle siis vartin verran aiemmin. Joel laitteli veneen kuntoon ja sitten suunnattiin merelle. Määränpääksi valittiin pienen pohdiskelun jälkeen ehkä kolmen vartin ajomatkan päässä oleva Kylmäpihlajan majakka Rauman edustalla. Matkan varrella oli pari hieman aukeampaa selkää, joissa oli havaittavissa kohtalaisen suuriakin maininkeja. Sovivalla vauhdilla ne eivät kuitenkaan pahasti präiskineet ja muutenkin merenkäynti oli varsin maltillista. Perille päästiin mukavasti ja rantauduttiin saaren vierasvenelaituriin. Saarella oli yllättävänkin paljon väkeä, olihan kello kuitenkin lähemmäksi seitsemän. Majakasta löytyy hotelli ja yllättävänkin säädyllinen ravintola. Torniin sai kiivetä ilmaiseksi, tosin ihan ylösasti valolaitteiden luo ei saanut mennä.

näkymä majakan välitasanteelta

Joel todistettavasti paikanpäällä

Rajavartiolaitos saapui tarkastamaan tilannetta heppoisella paatillaan. Miehistöön kuului kolme raamikasta miestä ja susikoira. Paluumatkalla mietiskeltiin mitä rajavartiolaitoksen tehtäviin täälläpäin mahtaakaan kuulua, täyttä selvyyttä asiaan ei kuitenkaan tullut.

rajavartiolaitoksella tuntuu olevan potkua perässä, 2x300hp

Takaisin päin lähdettäessä alkoi ilta jo pikkuhiljaa kurkkia nurkan takana. Valo lämpeni selvästi matkalla, kun aurinko laski pikkuhiljaa horisonttiin. Hyvissä ajoin oltiin kuitenkin vielä liikkeellä, kun perille päästyäkin oli vielä varmaan tunnin verran valoa riittävästi.

paluumatkaa

melkein perillä

Perillä vastassa oli ylpeän oloinen joutsenemo jälkikasvunsa kanssa. Tähän pesueeseen kuului tosin vain yksi ruma ankan poikanen, muita ei ainakaan ollut näkösällä. Linnut lipuivat pikkuhiljaa pois edestä kun me matelimme kohti kotiuomaa. Sen verran iltasella oli jo viileää, että lämpimänä ollut sauna teki ehdottoman hyvää.

jouhten

Vuojoen suviehtoo

Joel ja Outi kehittelivät idean käydä Vuojoen kartanolla Eurajoella. Raumalaiset, tai siis nykyään hesalaiset Iiro ja Ankis tulivat myös katselemaan kartanon elämää. Luvassa oli mm. hevosajelua, ylämaan karjaa, kartanon historiallista kierrosta ja tanssia orkeesterin johdolla. Highlanderit eli pitkäkarvaiset ylämaan lehmät käytiin katsomassa, mutta niitä oli vain kolme kappaletta pienessä aitauksessa. Tänä kesänähän niitä on Säpin saarella oleskellut vapaana jonkinmoinen lauma. Muut edellä maininuista aktiviteeteista jäivät kokematta. Mari uhkasi lähtevänsä kotiin päin tosin vasta yhden tanssin jälkeen, mutta taisi mennä pupu pöksyyn, kun tanssiareenalla ei juuri muitakaan pareja siihen aikaan näkynyt. Meidän poppoon puvutkin olivat ehkä hieman liian 2000-lukua. Ensi vuonna pussihousut ja pitkävartiset saappaat ynnä muut hynttyyt niskaan ja menoksi, ehkä, ehkä ei.

Vuojoen kartano ja flyygeli (siis tuo pienempi rakennus vasemmalla)

Iiro, Anskis, Outi, Mari ja Joel

pienoismalli

Outi, Mari ja Anskis tutkii toista kerrosta (Andra våningen, vai mikä se oli tytöt?)

historiallisia papereita edelleen ja ilmeellä

Takaisin ajeltiin Laitakarin kautta ja nippanappa ehdittiin auringonlaskun viimeisiä säteitä näkemään. Ilta oli melkoisen tyyni ja merikin sen mukainen, eli ei juuri aallon aaltoa näkynyt. Maaseutu kierros jatkui pikaisella Luvian ympäriajelulla, jonka jälkeen auton etuvalot suunnattiinkin kohti Björneborgia.

Mari Laitakarissa

Helsinginranta

Eilen lauantaina ajeltiin Joelin kanssa Helsinginrantaan, kun Joel kävi vapaasukellusporukoiden kanssa sukeltamassa. Helsinginranta sijaitsee lähellä Helsinki-nimistä kylää, kuntaa tai paikkaa, mikä lie onkin. Mutta nyt ei siis puhuta pääkaupungistamme, sillä kartalta paikka löytyy läheltä Ukia eli Uuttakaupunkia. Yhtä kaikki, siellä on vanha punagraniittilouhos, nykyisellään kirkkaalla vedellä täyttynyt sukeltajien suosima turkoosin värinen allas, jonne matkamme suuntautui. Vettä on syvimmillään noin 25 metriä, vai oliko se 29, no samapa tuo, riittävästi minulle. Mutta harvinaisen kirkasta ja hienon väristä on tuo vesi tuolla, etenkin auringon paistaessa näytti hienolta, eikä ole ihme että paikka vetää sukeltajia puoleensa.
Lähdettäessä aamupäivällä näytti ilma melkoisen tylsältä, kun tummia pilviä velloi läntisen Suomen yllä. Mutta kuten pojat tiesivät kertoa, Helsinginrannassa paistaa aina aurinko. Niin nytkin, vaikkeikaan ihan täydeltä terältä koko aikaa. Helsingistä saapuneilla Arilla ja Atella oli mukanaan uusi kelkka, jota oli tarkoitus koeponnistaa ensimmäistä kertaa. Sen avulla pääsee siis nopeaan alas ja lujaa ylös. Periaatteena oli kutakuinkin se, että kelkka koostui putkesta, jonka läpi menee naru, painoista joiden avulla pääsee alas, jarrusta, paineilmapullosta ja "ilmataskusta" eli pussista, jonne ilma päästetään painepullosta haluttaessa nousta takaisin pinnalle. Hyvin tuntui kuulemma toimivan.

sukellusvermeitä niskaan ja eikun polskimaan

Joel ja kelkka