Ilta Kallossa

Mika soitteli sunnuntai-iltana jotta että mentäisiinkö ottamaan auringonlaskukuvia johonkin päin. Matkaan lähdettiin ehkäpä vähän myöhässä, koska auringonlasku saatiin ihastella ainoastaan auton ikkunan takaa. No, pilvettömältä taivaalta ei olisi mitään kovin dramaattista auringon laskua irronnutkaan. Paikan päälle Kalloon saavuttiin vasta auringon laskun jälkeen. Silloinhan se paras valokuvausaika vasta alkaakin, joten ei hätää. Auringonlaskun jälkeiset sävyt maalasivat taivaanrannan vielä pitkään punertavin värein, kunnes ylhäältä painui pikkuhiljaa sininen peitto taivaan ylle.

Luotsivene kiiruhti läpi jäisen väylän vastaanottamaan ulompana odottavia isompia laivoja. Ensin väylälle saapui jäänmurtaja Nordica. Pikkuhiljaa Nordica läheni Kallon lahtea kovan paukkeen ja ryskeen kanssa. Murtajan perässä kohti satamaa lipui jonkin sortin rahtialus odottaen pääsyä rantaan.

Hyvän matkaa ennen satamaa Nordica pysähtyi ja kääntyi kokonaan ympäri jääden siihen paikalleen odottelemaan. Siinä se pidemmän aikaa oli paikoillaan, kuten takana tuleva rahtilaivakin. Alkoi tulla jo jokseenkin pimeä, nälkä, kylmä ja mitä vielä tekosyitä jonka varjolla päätimme lähteä kotia kohti jäämättä odottelemaan näytöstä loppuun.

Mieleemme jäi vai kysymys miksi laivat ajettiin sisään vasta auringonlaskun jälkeen. Ennen mainitun rahtialuksen lisäksi kauempana odotteli vielä pari muutakin isompaa purkkia. Odottelivatko ne jäänmurtajan tuloa vai mikä mahtoi olla syy myöhäiseen rantautumiseen.

Pohjantikka

Edellisen postauksen tikkakavalkadin jälkeen on hyvä laittaa vielä yksi tikkalaji esille. Pohjantikka nakutteli vanhaa kuusenraatoa kipakassa pakkaskelissä Halssissa lauantaina. Siitä ohessa muutama kuva. Tikat ovat hankalia kuvattavia, koska ne tykkäävät oleilla usein joko todella korkealla, tai sitten siinä tuuheimmassa pöheikössä ja risukossa mikä lähistöltä löytyy. Niin tämänkin yksilö, vaikka se muutaman kerran tulikin kohtalaisesti hollille. Parantamisen varaa toki aina jää kuviin.

Tikkoja

Lyhyen ajan sisään sain napattua kuvat käpytikasta, valkoselkätikasta, pikkutikasta ja harmaapäätikasta. Kuvat eivät ole mitään erinomaisia, mutta mukavat tapaukset tavata ihan spontaanisti. Käpytikka on maamme tikoista selvästi yleisin, mutta muut kolme tikkaa hieman harvinaisempia. Valkoselkätikka taidetaan luokitella itseasiassa jopa erittäin uhanalaiseksi lajiksi Suomessa. Metsähallituksen sivujen perusteella viime vuoden pesimäkannaksi on arvioitu noin 120-180 paria. Valkoselkätikka ja harmaapäätikka ovat huomattavasti suurempia, kuin yleisimmin tavattu käpytikka. Pikkutikka on taasen selkeästi käpytikkaa pienempi, mutta ulkoisesti muistuttaa muuten paljolti valkoselkätikkaa.

Käpytikka

Käpytikka

 Valkoselkätikka

 Valkoselkätikka

 Pikkutikka

Pikkutikka

Harmaapäätikka

Lopuksi vielä komea korkealla liitelevä merikotka

 Merikotka

Koskikaroja

Lampinkoskella viettää talveaan ainakin kaksi koskikaraa. Päätin käydä kokeilemassa onnistuisiko niistä samaan minkäännäköistä kuvaa, kortilleni kun ei vielä koskaan ole kunnollista karakuvaa tarttunut. Ensimmäiseen kahteen tuntiin en ottanut ensimmäistäkään kuvaa, joten ei näyttänyt kovin hyvältä tälläkään kertaa. Onneksi oli evästä ja kuumaa mehua mukana, joten ei päässyt nälkä sentään turruttamaan. Lämpötila oli aikalailla nollassa, joten lumen pinta oli jo vähän kostea paikka paikoin. Ja sitähän riitti. Kun poikkesi tampatulta polulta, sai tarpoa vähintään polveen yltävässä lumessa. Toisin paikoin oli penkereihin kerääntynyt vyötäröön asti ulottuva lumikerros. Hiki tuli mutta hauskaa oli. Eipä vieläkään mitään valokuvia lajista tullut, mutta jokunen otos kuitenkin muistikortillekin jäi.

Mehuhetkeä pidellessä piti kuvailla vähän ympäröivää maisemaakin. Totuttuun tapaan mitään hohdokasta valoa ei ollut tarjolla pilviverhon ansiosta, mutta eipä muuten voinut valitella kauheasti maisemista.

Preiviikin timaleita

Kävin seuraavana päivänä samaisella timalipaikalla siinä toivossa, että kerrankin pääsisin kuvailemaan niitä auringonpaisteella. Toistaiseksi se ei ole koskaan vielä onnistunut, joten kaikki hylsyn mahdollisuudet olivat edelleen ilmassa, vaikka aurinko olikin paistellut koko päivän komeasti. Paikanpäälle saavuttuani totesin että hyvä, kyllä se arska vieläkin paistaa. Alkuun en kuitenkaan löytänyt parvia laisinkaan, ja meinasinkin jo lähteä poispäin kunnes huomasin liikellä ja ääntä kaislikon reunassa. Sieltähän ne lopulta löytyivät.

Kiristyvä pakkanen nosti jäätyneen merenlahden päälle komean sumun. Onneksi sumu ei tullut aivan päälle vaan jäi enemmänkin kauemmaksi horisonttiin. Aurinko lasti hiljakseen sumuverhon taakse värjäämällä sen keltaisen, punaisen ja violetin sävyin. Kerrassaan komean näköinen auringonlasku. Poskipäiden lämpömittari kertoi, että pakkanen oli selkeästi kiristynyt päivän kahdeksasta asteesta. Kuvakulmia hakiessa tuli todettua, että kaislikkoisiin merenlahden poukamiin saattaa kertyä melkoisesti lunta. Liikkuminen oli paikoin vähintäänkin vaivalloista, kun lunta oli lähes puoleen reiteen saakka.

Keskustaan päin startatessa auton mittari näytti viisitoista astetta pakkasta, joten ihmekön tuo että tuntui selkeästi viileämmältä kuin tullessa.

Hiiripöllöjä ja viiksitimaleita

Yöllä oli tupsahtanut taivaalta jälleen uutta lunta vanhan jatkeeksi. Kävin Toukarilla katsastamassa olisiko hiiripöllö näyttäytymistuulella. Ensi alkuun ei kaveria näkynyt, mutta kyllä se siinä tien varrella sittenkin oli vaikken sitä heti nähnytkään.

Toinen samanlainen nökötti lintutornin vieressä olevassa puussa. Vaikka lähelle sitä pääsikin, ei hyvien kuvien saaminen risukosta oikein onnistunut.

Vaikka huikea sumu peittikin Toukarin pellot, päätin vielä palata ensimmäisen luo. Onneksi, sillä onnistuin saamaan sentään muutaman lentokuvankin.

Iltapäiväksi Mikan kanssa mietittiin, missä aikaa kuluttaa, ja päätettiin käydä Etelärannassa katsastamassa olisiko ruovikkoon jäänyt timaleita talvehtimaan samalle paikalle, jossa niitä viime vuonna kuvailtiin. Kyllähän sieltä neljän timalin parvi löytyikin (2+2). As usual, auringon valosta ei tarvinnut haaveilla, mutta kyllä sieltä nyt jokunen kuvan tapainen sentään kortille päätyi.

Valaistus kuitenkin vaihteli melkolailla, ja kameran asetuksia sai vähän väliä vaihdella. Noin viideksi minuutiksi aurinkokin lopulta pilkahti, mutta tällöin linnut päättivät pysytellä korkeimpien korsien latvoissa.