Pohjantikka

Edellisen postauksen tikkakavalkadin jälkeen on hyvä laittaa vielä yksi tikkalaji esille. Pohjantikka nakutteli vanhaa kuusenraatoa kipakassa pakkaskelissä Halssissa lauantaina. Siitä ohessa muutama kuva. Tikat ovat hankalia kuvattavia, koska ne tykkäävät oleilla usein joko todella korkealla, tai sitten siinä tuuheimmassa pöheikössä ja risukossa mikä lähistöltä löytyy. Niin tämänkin yksilö, vaikka se muutaman kerran tulikin kohtalaisesti hollille. Parantamisen varaa toki aina jää kuviin.

Tikkoja

Lyhyen ajan sisään sain napattua kuvat käpytikasta, valkoselkätikasta, pikkutikasta ja harmaapäätikasta. Kuvat eivät ole mitään erinomaisia, mutta mukavat tapaukset tavata ihan spontaanisti. Käpytikka on maamme tikoista selvästi yleisin, mutta muut kolme tikkaa hieman harvinaisempia. Valkoselkätikka taidetaan luokitella itseasiassa jopa erittäin uhanalaiseksi lajiksi Suomessa. Metsähallituksen sivujen perusteella viime vuoden pesimäkannaksi on arvioitu noin 120-180 paria. Valkoselkätikka ja harmaapäätikka ovat huomattavasti suurempia, kuin yleisimmin tavattu käpytikka. Pikkutikka on taasen selkeästi käpytikkaa pienempi, mutta ulkoisesti muistuttaa muuten paljolti valkoselkätikkaa.

Käpytikka

Käpytikka

 Valkoselkätikka

 Valkoselkätikka

 Pikkutikka

Pikkutikka

Harmaapäätikka

Lopuksi vielä komea korkealla liitelevä merikotka

 Merikotka

Koskikaroja

Lampinkoskella viettää talveaan ainakin kaksi koskikaraa. Päätin käydä kokeilemassa onnistuisiko niistä samaan minkäännäköistä kuvaa, kortilleni kun ei vielä koskaan ole kunnollista karakuvaa tarttunut. Ensimmäiseen kahteen tuntiin en ottanut ensimmäistäkään kuvaa, joten ei näyttänyt kovin hyvältä tälläkään kertaa. Onneksi oli evästä ja kuumaa mehua mukana, joten ei päässyt nälkä sentään turruttamaan. Lämpötila oli aikalailla nollassa, joten lumen pinta oli jo vähän kostea paikka paikoin. Ja sitähän riitti. Kun poikkesi tampatulta polulta, sai tarpoa vähintään polveen yltävässä lumessa. Toisin paikoin oli penkereihin kerääntynyt vyötäröön asti ulottuva lumikerros. Hiki tuli mutta hauskaa oli. Eipä vieläkään mitään valokuvia lajista tullut, mutta jokunen otos kuitenkin muistikortillekin jäi.

Mehuhetkeä pidellessä piti kuvailla vähän ympäröivää maisemaakin. Totuttuun tapaan mitään hohdokasta valoa ei ollut tarjolla pilviverhon ansiosta, mutta eipä muuten voinut valitella kauheasti maisemista.

Preiviikin timaleita

Kävin seuraavana päivänä samaisella timalipaikalla siinä toivossa, että kerrankin pääsisin kuvailemaan niitä auringonpaisteella. Toistaiseksi se ei ole koskaan vielä onnistunut, joten kaikki hylsyn mahdollisuudet olivat edelleen ilmassa, vaikka aurinko olikin paistellut koko päivän komeasti. Paikanpäälle saavuttuani totesin että hyvä, kyllä se arska vieläkin paistaa. Alkuun en kuitenkaan löytänyt parvia laisinkaan, ja meinasinkin jo lähteä poispäin kunnes huomasin liikellä ja ääntä kaislikon reunassa. Sieltähän ne lopulta löytyivät.

Kiristyvä pakkanen nosti jäätyneen merenlahden päälle komean sumun. Onneksi sumu ei tullut aivan päälle vaan jäi enemmänkin kauemmaksi horisonttiin. Aurinko lasti hiljakseen sumuverhon taakse värjäämällä sen keltaisen, punaisen ja violetin sävyin. Kerrassaan komean näköinen auringonlasku. Poskipäiden lämpömittari kertoi, että pakkanen oli selkeästi kiristynyt päivän kahdeksasta asteesta. Kuvakulmia hakiessa tuli todettua, että kaislikkoisiin merenlahden poukamiin saattaa kertyä melkoisesti lunta. Liikkuminen oli paikoin vähintäänkin vaivalloista, kun lunta oli lähes puoleen reiteen saakka.

Keskustaan päin startatessa auton mittari näytti viisitoista astetta pakkasta, joten ihmekön tuo että tuntui selkeästi viileämmältä kuin tullessa.

Hiiripöllöjä ja viiksitimaleita

Yöllä oli tupsahtanut taivaalta jälleen uutta lunta vanhan jatkeeksi. Kävin Toukarilla katsastamassa olisiko hiiripöllö näyttäytymistuulella. Ensi alkuun ei kaveria näkynyt, mutta kyllä se siinä tien varrella sittenkin oli vaikken sitä heti nähnytkään.

Toinen samanlainen nökötti lintutornin vieressä olevassa puussa. Vaikka lähelle sitä pääsikin, ei hyvien kuvien saaminen risukosta oikein onnistunut.

Vaikka huikea sumu peittikin Toukarin pellot, päätin vielä palata ensimmäisen luo. Onneksi, sillä onnistuin saamaan sentään muutaman lentokuvankin.

Iltapäiväksi Mikan kanssa mietittiin, missä aikaa kuluttaa, ja päätettiin käydä Etelärannassa katsastamassa olisiko ruovikkoon jäänyt timaleita talvehtimaan samalle paikalle, jossa niitä viime vuonna kuvailtiin. Kyllähän sieltä neljän timalin parvi löytyikin (2+2). As usual, auringon valosta ei tarvinnut haaveilla, mutta kyllä sieltä nyt jokunen kuvan tapainen sentään kortille päätyi.

Valaistus kuitenkin vaihteli melkolailla, ja kameran asetuksia sai vähän väliä vaihdella. Noin viideksi minuutiksi aurinkokin lopulta pilkahti, mutta tällöin linnut päättivät pysytellä korkeimpien korsien latvoissa.

Pakkaspäivän reippailu

Aamulla ylös puoli ysin aikaan ja lämpömittarin tarkistus. Kuten ilmataiteen laitos ennusti, kylmä päivä tiedossa. Mittari näytti pakkasta -24°C. Janin kanssa liikkeelle ennen auringon nousua, tarkoituksena käydä aamun valossa katsomassa Pinomäessä talveaan viettää tikliparvea. Matkalla pysähdyttiin kasitien varteen kokeilemaan laajiksen käyttöä. Läntisen taivaanrannan sävyt olivat komeita.

Stopin jälkeen ajeltiin Pinomäkeen. Auringon ensisäteet nousivat esteettä peltojen takaa maalaten maailman kellertäväksi. Paikalle tullessa parvi odotteli tien vieressä tulijoita, mutta oli kuitenkin pölähtänyt puihin, kun saimme auton parkkiin ja käveltyä paikan päälle. Homma meni taas alkuun maisemoinniksi.

Hetken odottelun jälkeen linnut lentelivät ripotellen pellolle, hieman kuitenkin turhan kauaksi. Urpiainen sentään jäi tien varren oksalle hetkeksi vastaanottamaan aamuaurinkoa.

Urpiainen

Tiklit ruokailivat kauempana pellossa, vielä auringon valon ulottumattomissa.

Tiklejä sänkipellossa

Santakankaan naakka-, varis-, harakka-, korppi-parven tarkastelun jälkeen morjestamaan Kirjurin hiiripöllöä. Kaatiksella ei näkynyt lokin lokkia, mutta kanahaukka pöllähti lentoon heti sinne saavuttuamme. Kuvia ei normaalistikaan syntynyt. Merikotkakaan ei harmittavasti suvainnut olla paikalla. No, sentään Kirjurin hiiripöllö oli paikallaan. Tosin korkeimman puun latvassa, tietysti.

Hiiripöllö

Hiiripöllö

Kotona täyttämässä vatsa ja taasen uudelleen liikkeelle. Pakkasta tuntui riittävän ihan koko päiväksi ei taivaalla juurikaan pilviä näkynyt. Eipä siis mitään erityisen hohdokasta auringon laskua tiedossa. Päätin kuitenkin mennä Kalloon katsomaan, olisiko meri auki vai jäässä.

Nippanappa jäässähän tuo, mutta ei nyt varmaan ihan pilkille kannata tuohon kohtaan mennä. Muutama kuvaajakollega näytti olevan samoilla asioilla pyörien pitkin Kallon lumisia rantoja. Vaikkei taivaalla mitään suurta väriloistoa näkynytkään, maalaili aurinko sentään rannan lumiin kivoja sävyjä ja muotoja. Osaisipa niitä vielä oikealla tavalla kuviin poimia.

Kaivoin repusta makron ja laitoin hetkeksi aikaa rähmälleen lumiin. Lumen pinnasta löytyi paljon hienoja kiteitä katseltavaksi. Ensimmäisessä on käytetty salamaa, muut otettu luonnon valolla.

Ilma oli ihan totaalisen tyyni ja vaikka pakkasta oli ihan riittävästi, ei ilma ollenkaan liian kylmältä tuntunut. Toki auringon laskun jälkeen pakkasen purevuus pikkasen lisääntyi. Laajis taas kiinni runkoon ja kuvakulmia hakemaan.

Reposaareen päin katsottaessa alkoi auki olevalle laivaväylälle kerääntyä hauskasti sumua. Taustalla fortumi puskee sähköä meidän pienten koteihin, jottei vallan jäädyttäisi.

Kaikin puolin mukava ulkoilupäivä, jonka jälkeen posket kiittivät riittävästä pakkasannoksesta punoittamalla oikein kunnolla.