Makroilu osa 4: Kääntörengasmakroilu

Käännetyllä objektiivilla päästään parhaimmillaan hyvinkin suuriin suurennussuhteisiin melko edullisella laitteistolla. Varsinkin silloin, jos ennestään omistaa kääntömakroiluun soveltuvan objektiivin. Käännettäessä objektiivi kameran edessä ympäri, saadaan sitä suurempi suurennus aikaan, mitä laajempi käännetty lasi on. Itse olen kokeillut kääntää ympäri Sigman 10-20mm, Canonin 17-40mm, sekä Tokinan 19-35mm zoomit. Kaikkia niitä on mahdollista käyttää saman kääntörengasadapterin kanssa, koska kaikkien suodinkierre on halkaisijaltaan 77mm. Ostin ebaysta muutaman euron hintaisen metallisen adapterin Canonin EOS mountille 77mm kierteillä. Adapterin toisessa päässä on siis objektiivin suodinkierteisiin menevä vastakierre ja toisessa päässä kamerarunkoon sopiva kierteytys.

Kääntörengasadapteri ja Canon 17-40mm

Kun ensimmäisen kerran ottaa objektiivin kameralaukusta, ruuvaa siihen kääntöadapterin nokalle ja laittaa paketin kiinni kamerarunkoon, huomaa ettei runko tunnista edessä olevaa lasia, eikä objektiiviin liioin välitetä sähköjäkään. Viimeistään tästä lähtien on selvää, että kuvaaminen menee varsin manuaaliseksi toiminnaksi. Nykyaikaisten lasien kanssa tulee ongelmaksi aukon säätäminen, koska sitä säädetään normaalitilanteessa sähköisesti kameran rungon avulla. Canonilla objektiivin aukko jää maksimiaukolle, kun se irroitetaan kamerarungosta, eikä sitä sen jälkeen pysty enää säätämään. Tämä tarkoittaa sitä, että syvyysterävyys on ihan minimissään. Positiivinen puoli asiassa on se, että etsinkuva on tällöin kirkkaimmillaan.

Tällaisen sähköisesti aukkoa säädettävän objektiivin saa kepulikonstein jätettyä haluamalleen aukolle myös silloin kun se otetaan irti rungosta.  Kannattaa kuitenkin huomioida, ettei valmistaja ole tarkoittanut laitteitaan käytettävän seuraavasti, joten kannattaa tuskin siihen suuntaan reklamoida ongelmatilanteissa. Ainakin Canonilla saa objektiivin jäämään haluamalle aukolle siten, että laittaa objektiivin normaalisti kamerarunkoon kiinni ja asettaa kuvausohjelmaksi Av (Aperture control) tai M (Manual) ja asettaa haluamansa aukon rungosta. Tämän jälkeen kun painaa rungon etureunassa olevaa syvyysterävyyden tarkistusnäppäintä ja samalla irroittaa objektiivin rungosta, jää kyseinen aukko voimaan sähköjen katketessa. Se palautuu normaaliksi vasta, kun seuraavan kerran lasi laitetaan takaisin kiinni runkoon. Siitä ei ole takeita, että kuormittaako tällainen toimenpide objektiivia tai kamerarunkoa jollain tapaa vai ei. Mutta itse olen muutaman kerran tämän tehnyt ja se on toiminut ihan moitteetta. Olen toki palauttanut aukon maksimilleen, kun olen lopettanut kääntörengasmakroilun, jottei se jää pitkäksi aikaa säilytykseen sellaisessa asennossa.

 Kun aukon on asettanut pienemmäksi (esim. 5.6 tai 8), pimenee etsinkuva todella huomattavaksi. Aukolla 8 alkaa olla oikeasti jo hankala nähdä tarkasti tarkennuksen kohdalleen osumista etsimen pimeyden takia. Normaalistihan nykyaikaisilla laseilla objektiivin aukko säätyy halutuksi aina vain sillä hetkellä kun kuva otetaan, muulloin se on maksimillaan, jotta etsimeen/tarkennukseen saadaan mahdollisimman paljon valoa. Tämä ominaisuus vaikeuttaa paljon kääntörenkaan avulla kuvaamista. On olemassa myös sellaisia adaptereita, joilla tuodaan kameran rungolta sähköt käännetyn objektiivin bajonetille. Tällöin objektiivi toimii kameran mielestä aivan kuin se olisi oikein päin kiinni rungossa.

Yksi mahdollisuus on käyttää vanhaa objektiivia, jossa on manuaalinen aukon säätö. Tällainen on esimerkiksi omistamani Tokina 19-35 f/3.5-4.5. Itse asiassa kyseinen yksilö on Nikonin kiinnityksellä, mutta tässä se ei haittaa koska käytän sitä ainoastaan käännettynä. Objektiivissa on aukon säätörulla, josta säädetään aukko käsin. Tällöin voidaan vaihtaa aukon arvoa kesken kuvauksen helpommin, eikä tarvitse tehdä edellä mainittua väkivaltaa kamerarungolle ja objektiiville.

Tokina 19-35mm f/3.5-4.5 (for Nikon), reunassa näkyy aukon valintakiekko

Suurennussuhde riippuu tosiaan siitä, minkälaisen objektiivin kääntää ympäri. Mitä laajempi polttoväli, sitä suurempi on suurennus. Esimerkin vuoksi tuolla Tokinan 19-35mm lasilla saadaan aikaan suurennussuhteet n. 2x-4x. 35mm asennossa ja tarkennus väännettynä äärettömään suurennussuhde on noin 1.8x ja työskentelysetäisyys on noin 5cm. Samassa asennossa minimiin tarkennettuna työskentelyetäisyys on noin 4,5cm, eli tarkennuskierän vääntäminen ei vaikuta kovin paljoa asiaan, toki hieman suurennussuhteeseen. 19 millillä suurennus on noin luokkaa 4:1, ja etäisyys on noin 4cm (äärettömään tarkennettuna). Minimiin tarkennettuna etäisyys kohteesta objektiiviin on noin 3,7cm. Seuraavassa havainnollistavat kuvat. Ne on otettu käsivaralta auringon paisteessa aukolla 5.6, joten syvyysterävyys on melko lyhyt ja tarkennuskaan ei aina osunut ihan kohteeseensa, mutta tarkoituksena onkin havainnollistaa suurennussuhdetta, ei kuvanlaatua. Kuvat on ainoastaan pienennetty ja yhdistetty samaan kuvaan. Lisäksi alla on yksi verrokkikuva otettuna Sigman 10-20mm objektiivilla 10 millillä aukolla 4.

Mittanauhasta otetut kuvat Canonin 50D:llä ja edellä mainitulla Tokinalla. Suurennuskerroin laskettu laskemalla kuinka monta pikseliä yksi millimetri täyttää. Siitä tiedosta, sekä kuvan koko leveydestä (4752 pikseliä) on laskettu kuvassa näkyvä alue millimetreinä. Jakamalla kennon fyysinen leveys (22,2mm) tällä luvulla, saadaan kuvan suurennussuhde.

Mittanauhasta otettu kuva Canon 50D:llä ja Sigmalla 10mm polttovälillä. Suurennussuhde huikea 6.6x.

Kuten aiemmin on tullut jo mainittua, kuvaan suurimman osan makrokuvistani käsivaralta. Syitä siihen on monia. Ensinnäkään en omista sellaista jalustaa, joka soveltuisi hyvin makroiluun. Oma Slik 400DX:ni on turhan kankea taipumaan sopiviin asentoihin ja siihen kiinnitetty kinopää ei omasta mielestäni sovellu makroiluun oikeastaan lainkaan. Jossain vaiheessa tekisi mieli paneutua makroiluun sopiviin jalustoihin ja testata, josko niitä osaisi alkaa käyttämään (Ehdotuksia hyvistä vaihtoehdoista saa jakaa). Toinen syy käsivarakuvaukseen on se, että omien kokemusten perusteella kohteet ovat ottaneet jo aikapäiviä hatkat ennen kuin kamera on kuvausvalmiina, jos pitää alkaa jalustaa säätelemään kohdalleen ennen kuvaamisen aloittamista. Eri asia on tietysti "hyvässä valossa", eli riittävän aikaisin aamulla tai auringon laskiessa illalla, otetut kuvat, joissa kohde on jo/vielä yöpuulla paikallaan. Silloin on jalustasta suurin hyöty, koska niissä tilanteissa kuvaisi mielellään ilman salamaa luonnonvaloa hyväksikäyttäen, eikä kohde lähde karkuun kovinkaan helposti.

Aukkoa pienennettäessä etsimestä ei näe oikeastaan pahimmillaan juuri mitään. Silloin on otettava vain useampi kuva, ja toivottava että jossain niistä tarkennus osuisi oikeasti kohdalleen. Tarkennuksen kohdalleen saamisen vaikeus kasvaa vähintään kakkosen potensseissa suurennussuhteen kasvaessa, kun syvyysterävyys lyhenee rutkasti. Itse olen todennut toimivimmaksi tekniikaksi ottaa hyvä asento (yleensä aina mahdotonta ympäristön takia!!), hakea tarkennus hehtaarilleen, olla hengittämättä hetken aikaa ja hakea tarkennus tarkallleen oikeaan kohtaan liikkumalla hitaasti edestakaisin. Sitten kun tuntee oikean hetkeen koittaneeksi, yrittää mahdollisimman rauhassa painaa suljinnäppäintä, jottei kamera heilahtaisi samalla ja tarkennus pysyisi oikeassa kohtaa. Rinnakkaisruutuja joutuu usein ottamaan useampia.

Joskus voi helpottaa, kun ottaa kasvin/kukan varresta vasemmalla kädellä kiinni ja tukee samalla kädellä myös objektiivia. Tällöin kamera ja kohde liikkuvat yhtenä pakkana edestakaisin ja tarkennus saattaa olla helpommin asetettavissa kohdalleen. Tämä voi siis onnistua, jos kohde sen sallii, eikä toisessa kädessä tarvitse pitää salamaa (kuten alla olevassa kuvassa). Tulevaisuudessa tulee varmaan hankittua tai itse värkkäiltyä jonkinlainen jatkovarsi salamalle, jottei sitä tarvitse itse pitää toisella kädellään sopivassa kulmassa kohteeseen nähden.

50D + 17-40L + MT-24ex ja normaali kuvausasentoni.

Jos kuvaan pelkästään luonnonvaloa käyttäen, käytän täysmanuaalista M-ohjelmaa tai  vaihtoehtoisesti aukon esivalinta eli Av-ohjelmaa. ISO luku pitää olosuhteiden pakosta nostaa usein melko suureksi, joskus jopa turhankin suureksi. Jos tiedän vaihtelevani suuresti suurennusta (zoomaan objektiivia), niin käytän Av:ta, koska efektiivinen valovoima muuttuu merkittävästi. Kamera osaa tällöin mitata tarvittavan suljinajan, koska kamera mittaa valotuksen todellisesta läpi tulevasta valon määrästä, vaikkei se tiedäkään mitään edessä olevasta objektiivista. Mitattua valotusta voi joutua joskus kompensoimaan ali- tai ylivalotuksen puolelle (kameran mielestä), mutta sama asetus pätee silti samalle kohteelle yleensä suurennuksesta riippumatta. Av-ohjelmaa puoltaa luonnonvaloa käytettäessä myös se, että valo muuttuu oikeastaan koko ajan. Tällöin kamera reagoi siihen monesti paremmin kuin minä, koska itse keskittyy moneen muuhunkin asiaan kuvaustilanteessa. M-tilaa käytän, jos tiedän että olosuhteet pysyvät mahdollisimman vakiona.

Salamavaloa käytettäessä käytän oikeastaan aika M-ohjelmaa kamerassa. Salaman kanssa tärkeintä on saada salaman tuottama valo, vallitseva valo, pääkohteen valaistus, taustan valaistus, sekä valon suunta ja laatu balanssiin. Se ei aina ole kovinkaan helppoa, mutta harjoittelu ja eri asioiden kokeilu auttaa asiaan. Makrokuvailussa käytän monesti salamassa E-TTL tilaa, jolloin kamera ohjaa salaman tehoa vallitsevien olosuhteiden perusteella. Tällöin voin vapaasti liikutella salamaa eri kohtiin ja eri etäisyydelle kohteesta, ja Canonin insinöörit ovat laskeneet kohtalaisen hyvin minkälaisella teholla salaman pitäisi kussakin tilanteessa välähtää. Myös salamavaloa käytettäessä nostan ISO-arvon usein jonkin verran korkeaksi, jotta saan tasaisemman valotuksen kohteen ja taustan välille. Tausta jää helposti muuten liian tummaksi, usein jopa täysin mustaksi. Joskus tämä on toivottu ominaisuus, mutta useimmiten haluan taustastakin sävyjä esille.

Jottei mene ihan pelkäksi höpinäksi, niin laitan muutaman esimerkkikuvan, jotka olen saanut aikaiseksi kääntörenkaan avulla. Polttoväleissä saattaa olla pientä heittoa, koska ne ovat muistikuvien varassa. EXIF-tiedoista niitä on turha kaivaa.

40D + Canon 17-40mm @ 17mm, f/7.1, ISO 1600, 1/400, luonnonvalo

50D + Canon 17-40mm @ 24mm + Canon MT-24ex, f/7.1, ISO 500, 1/160

50D + Canon 17-40mm @ 17mm + Canon MT-24ex, f/7.1, ISO 500, 1/160

50D + Canon 17-40mm @ 40mm + Canon MT-24ex, f/7.1, ISO 500, 1/160

50D + Canon 17-40mm @ 40mm, f/7.1, ISO 800, 1/160, luonnonvalo

50D + Canon 17-40mm @ 24mm , f/7.1, ISO800, 1/125, luonnonvalo

50D + Canon MP-E 65mm,  f/3.5, ISO 400, 1/500, luonnonvalo. Edellisiin verrokiksi 1:1 kuva.

50D + Tokina 19-35mm @ 19mm + Canon MT-24ex, f/8, ISO 640, 1/200

50D + Tokina 19-35mm @ 19mm + Canon MT-24ex, f/5.6, ISO 640, 1/200

50D + Canon MP-E 65mm + Canon MT-24ex, f/10, ISO 640, 1/200. Kuva otettu 1:1 suurennuksella verrokiksi edellisiin

Tässä oli sitten tämä setti, seuraavaksi sitten jotain muuta. Hyviä kääntörengasmakroiluja itse kullekin ja rohkeasti vain kokeilemaan. Ei maksa paljoa, mutta matkaan kannattaa varata riittävästi kärsivällisyyttä.

Aiemmat osat:
Makroilu osa 1: Intro
Makroilu osa 2: Makrokuvauksen perusperiaatteet ja teoriaa
Makroilu osa 3: Laitteet

Seuraava osa:
Tulossa